Aplodit tanssijoille! He eivät voi olla tanssimatta. Ja heillä kaikilla on i-puhelimet tai vastaavat – ja ehkä pakolliset ystävät, jotka käyttävät niitä. Tunnustan kuitenkin, että kun olen hetken aikaa istunut kannettavan tietokoneen ääressä katsomassa vaikkapa kuutta esiintyjää tanssimassa makuuhuoneissaan, voin kiinnostua liikaa itse sivustoista. Paljon kirjoja! Mitä kuvia heidän seinillään roikkuu? Kiva tuo liesi.
Mutta entä jos he ovat ulkona epätasaisella maalla, ehkä jopa paljain jaloin? Julkisesta puistosta tulee heidän näyttämönsä – ehkä aikaisin aamulla, jolloin vähemmän ihmisiä tarjoaa koirilleen kameradebyyttiä. Beth Soll ja Abby Dias tanssivat Sollin Two Red Solon: A Formal Response New Yorkin Hudson-joen lähellä sijaitsevassa puistossa. Puiden läpi voi vilahtaa ohi kiitäviä autoja, mutta todennäköisemmin kuulee kurjenmiekat kuin moottoreiden räksytystä. Punaiseksi soolot tekee puvustus. Eri tavoin suunnitelluissa asuissa tanssijat luovat kirkkaita raitoja vihreyttä vasten. Liekit.
Soll koreografoi Diasille ja itselleen erilliset soolot, vaikka naiset jakavat samat liikkeet eri tavalla järjestettynä. Hän vastaa myös elokuvan ohjauksesta ja leikkauksesta yhdessä sen kuvaajan Ethan Massin kanssa.
Erityisen mielenkiintoiseksi – jopa liikuttavaksi – tämän dueton tekevät kahden esiintyjän hienovaraiset erot. On vaikea uskoa, että Soll on noin viisikymmentä vuotta Diasia vanhempi. Jos he nostavat molemmat kätensä kehystääkseen kasvojaan tai kumartuvat koskettamaan maata, he vaikuttavat kaksosilta, mutta he lähestyvät tiettyjä suurempia liikkeitä yksilöllisesti.
Joskus he ovat yhdessä vehreässä tilassa ja kameran katseessa; toisinaan kumpikin miehittää puolet jaetusta ruudusta. Myöskään yhteisohjaaja Mass ei pidä kameraansa paikoillaan.
Ehkä yksi nainen tuntuu kiirehtivän lähikuvaan. Ehkä yksi ruutu pimenee hetkeksi. Tanssijat ryntäävät pois ja muuttuvat pieniksi tai kiiruhtavat meitä kohti ja kasvavat suuremmiksi. Lyhyesti leikkaajat kerrostavat liikkuvaa kuvaa toisen päälle. Tapahtuu leikkauksia. Toinen puoli kuvaruudusta saattaa pimentyä hetkeksi.
Minusta on ihanaa katsoa, kun Soll ja Dias liukuvat yhteen ja sitten liukuvat pois siitä. He liikkuvat myös kaanonissa toistensa kanssa ja rakentavat kerran fuugan. Kuva, jonka nämä kaksi luovat, on – melkein – ystävyyden kuva: he haluavat olla luovia yksilöinä, mutta nauttivat kokoontumisesta yhteen vahvistamaan ystävyyttään. Heidän väliset erot ovat yhtä mielenkiintoisia kuin yhtäläisyydetkin.
Liike sopii maisemaan. Hyppyjä, kyllä. Juoksee, kyllä. Ei hyppyjä. Ei arabeskoja. Naiset pyörivät, heiluttavat käsiään, käyttävät paljon käsiään (sormet yhteen painettuina). Maa on ystävä. Pandemian kourissa he muistuttavat meitä siitä, että he reagoivat vaaraan.
Toinen asia, joka kiehtoo minua, on se, miten he näkevät valtavan avaruuden ympärillään. Dias, kaunis nuori nainen, näyttää aina katsovan kaukaisuuteen ja avautuvan sille. Soll, kokeneempi, kuuntelee katsellessaan. Hän tarkkailee kättään, kun tämä ojentaa kätensä, tutkii jotain yläpuolellaan, meditoi pysähtyessään.
Kaksi punaista sooloa. Esiintyjien vastaukset otsikkoon voivat olla muodollisia, eivätkä he koskaan kosketa toisiaan. mutta heidän samanaikaisissa sooloissaan kiehuu yhteenkuuluvuuden ja eristyneisyyden merkityksiä, jotka tällä hetkellä muovaavat jokapäiväistä elämäämme.